« Takaisin

SaPKo 90: Palataan 1980-luvulle, Susanna Kurvisen SaPKo tarina

12.1.2019
Kategoria: SaPKo 90

On keskiviikko-ilta, lokakuu 1981. Kaksi tyttölasta istuu jännittyneenä Talvisalon jäähallin punaisilla penkeillä. Hermostuksissaan toinen heistä räplää pientä muistilehtiötä, josta löytyy kaikki sateenkaaren värit ja samalla toinen käsi naksuttaa huoltoasemalta saatua mustekynää.. ettei vaan muste pääse jämähtämään eikä kirjoitus kulje.

Jäähallin keltainen ulko-ovi aukeaa, jännitys kasvaa… kuka nyt vuorostaan tulee. ”Se on Stiivi”, kuiskaa toinen. ”Joo, nii on”, vastaa toinen takisin. ”Miula on jo sen nimmari”. ”Nii miulakii”. Tyttöjen katse seuraa vienosti jääkiekkosankaria ja kun hän kävelee kohdalle, nousee kiekkoilijan katse kohti tyttöjä ja hänen kasvoille nousee reilu hymy, ”Hi girls!!”. Sankarin matka jatkuu kohti pukukoppeja, mutta tytöt ovat pyörryksissä. ”Tajuatko, Stiivi moikkas meitä!”, ”En voi uskoo tätä” hehkuttaa toinen.

Sanattomuus ja pyörrytys jatkuu hetken, kunnes ovi aukeaa taas. Se on kakkoskentän tehokolmikon pienin, mutta sitkein pelaaja Jukka Pohjolainen. ”Juki”. ”Nii on”. ”Saatiin viime kerrala nimmarit”. ”Juu”. Pohjolainen kävelee, niinkun aina hyvin rivakasti, kiireisen oloisesti tyttöjen ohi pukukoppiin.”Uskallankohan mie tännää pyytää Pöpön nimmarin”, huokaa toinen. ”Nii….hmm…kyllä sie uskallat”.

Aikaa kuluu ja SaPKon edustusjoukkueen pelaajia tippuu iltapäivä treeneihin tasasesti. ”Tullookohan Pöpö ollenkaa harjotuksiin?”. ”Kyllä se tulloo. Sillä on männy vua vähä myöhäsemmäks töissä. Minkä väriselle paperille meinasit nimmarin pyytee?”. ”Ehkä punaselle”. Mustekynä saa taas kyytiä ja napsutus eikun kiihtyy. Hetki on koittanut, hallin ovesta astuu sisään lähes 2 metrinen, tumma ja roteva pelaaja. Pitkin askelin, ehkä liiankin suurin askelin alkaa hän lähestyä tyttöjä.”En kestä, se on se”. ”No nyt alat männä…..mäne jo”. Sydän on singahtaa 12-vuotiaan tytön rinnasta ulos, kun hän alkaa laskeutua portaita alakäytävälle, kohti jääkiekkosankariaan. Ääntä tuskin pääsi suustani tai ainakin se oli hyvin vapisevaa ja hapuilevaa. ”Saisinko nimmarin?”. ”Tottahan toki”, jysäyttää kiekkoilija vastauksen. Ojennan sateenkaari lehtiön täristen kohti kiekkoilijaa. ”No onpa tytöllä monen väristä läpykkää”, naurahtaa pelaaja Rauman murretta puhuen.”Joo, niin on”, vastaan vienolla äänellä. Mustekynä toimii ja tallentaa kullan arvoisen nimikirjoituksen valkoiselle paperille. ”Kiitos”. ”Oleppa hyvä!”. Nimikirjoitus oli jääkiekkoidolini Hannu Ihalan nimikirjoitus ja tuo 12-vuotias tyttö olin minä, Susanna Kurvinen. Annoin isolle miehelle pienen lempinimen, Pöpö.

Tuosta nimestä saan vielä 37 vuoden jälkeenkin kuulla veljeltäni naljailua sekä isäni jaksaa joka kerta SaPKon peliä katsomaan mennessäni kysäistä: ”Meinootko pyytee nimmareita?”.

SaPKo sekä Savonlinnan jäähalli kuului hyvin vahvasti lapsuuteeni sekä nuoruuteeni. Asuimme lähellä hallia ja siellä tuli vietettyä aikaa enemmän kuin kotona. Urheilevana tyttönä haaveilin pääseväni joku päivä pelaamaan myös jääkiekkoa kuten pojat, seuratasolla. Savonlinnassa ei kuitenkaan ollut mimmiligaa, joten se jäi haaveeksi. Toki ponnistelin asian eteen niin, että joka viikko sijoitin viikkorahoistani markan ja rastitin keltaisen lottolapun….että jos se ISO voitto tulisi, niin sitten perustaisin Savonlinnaan MIMMILIIGAN.