"Miten nää taas voit olla loukkaantuneena” , se on hyvin tuttu lause minkä olen kuullut viimeisten kuukausien aikana useampaan kertaan. “Loukkaantumiset kuuluvat lajiin” on toinen viisas totuus minkä olen kuullut useasti viime aikoina.

     Näitä viisaita sanoja on välillä erittäin raskasta kuunnella. Jokainen jääkiekkoilija on joskus ollut loukkaantuneena, mutta toisille niitä näyttää sattuvan enenmän kuin toisille.Itse kuuluun ilmeisesti siihen porukkaan jolle sattuu ja tapahtuu. Tämäkin kausi alkoi hyvin niin joukkueelta kuin itseltäni ja taas otettiin takapakkia kun olkapää meni rikki. Ensimmäisenä tuli taas olo, että miten tässä taas kävi näin.

     Ei muuta kuin lääkäriin, magneettikuviin ja tuomiota kuulemaan. Lääkäriltä sain hieman positiivisempia uutisia, että ilman leikkausta selvitään, mutta ei se paljoa taas mieltä ylentänyt kun taukoa tuli 6 viikkoa!. 6 viikkoa kuntoutusta, yksin jäällä luistelua, lukemattomia tunteja kuntopyörää ja hallilla notkumista. Sitä on loukkaantuneen pelaajan arki.

     Monesti olen miettinyt että mistä nämä loukkaantumiset johtuvat? Aina voisi tehdä asioita toisin mutta asioitten turha miettiminen ei ainakaan minun kohdalla auta yhtään. Olen aina ajatellut, että sattunut mitä sattunut ja pakko vaan mennä eteenpäin. Oma loukkaantumishistoriani on niin pitkä, että sen kirjoittaminen on ihan turhaa. Pahimmasta päästä ovat aivotärähdykset, joiden takia myös sairaala yöt ovat tulleet tutuiksi.